”Olin 12-vuotias, kun tajusin, että isälläni oli alkoholiongelma. Elettiin 1980-lukua. Tuijotin keittiön ovenraossa hänen isoa nyrkkiään, joka oli kohotettu ja valmiina lyömään. Mietin, että sattuukohan tuo, kun se osuu. Se nyrkki ei osunut minuun, vaan ovenpieleen ja isä mursi rystysensä. Se oli minun vikani.
En muista enää, mikä oli johtanut tuohon tilanteeseen. Sen sijaan muistan äitini raivon, kun hänelle selvisi, että olin äänittänyt tapahtumat c-kasetille ja sanoin toimittavani ne lastensuojeluun. Koulussa oli puhuttu lastensuojelulaista, joka oli säädetty pari vuotta aiemmin. Kun aloin soittaa kasettia isälleni hänen ollessaan selvinpäin, äiti repi kasetista nauhan ulos ja käski pyytää isältä anteeksi.
”Vihdoin äiti sai jostain voimia avioeroon.”
Muutin teini-ikäisenä pois kotoa, mutta pikkuveljeni ja -siskoni jäivät helvetin keskelle. Monta kertaa ambulanssi vei äitini paikattavaksi sairaalaan ja pieni siskoni itkeskeli päivystyksen käytävillä, kun häntä ei voinut jättää yksin kotiin. Veljeni saivat painia ja väistellä nyrkkejä, kunnes isompi heistä iski isää kasvoihin niin kovaa, että isä olisi tarvinnut lääkäriä. Iso mies ei kuitenkaan alentunut menemään lääkäriin – oli noloa tulla lapsensa lyömäksi.
Sen jälkeen saivat veljet olla rauhassa, mutta äiti lenteli pitkin seiniä, kunnes erittäin vakavan pahoinpitelyn jälkeen hän sai jostain voimia avioeroon. Erosta seurasi pari vuotta kestänyt kauhunäytelmä.
Lopulta isä ajautui kadulle ja kuoli noin 15 vuotta avioeron jälkeen. On kohtalon ivaa, että hän sattui kaatumaan selvinpäin ja sai aivoverenvuodon.
Lapsuuden kokemukset näkyvät elämässäni ”kiltin tytön syndroomana”: ylisuorittamisena ja konfliktikammona. Veljeni sairastavat masennusta ja toinen heistä on sivistynyt alkoholisti, joka kuluttaa laatuviinejä ja kallista konjakkia. Nuorempi siskoni avioitui alkoholistin kanssa. Puoliso kyllä tekee kovasti töitä, mutta raskas työ vaatii raskaat huvit.
Kaikilla sisaruksillani on korkeakoulututkinto ja hyvät työpaikat. Me selvisimme aikuisuuteen ja kasvoimme yhteiskuntakelpoisiksi, vaikka toisinkin olisi voinut käydä.
”Minuun isäni käytös jätti pysyvät arvet.”
Aikuisiällä olen ihmetellyt, miksei kukaan sukulaisistamme puuttunut tilanteeseen tai auttanut. Isä kehuskeli juoneensa 20 000 markan edestä kuukauden aikana samaan aikaan kun minä hain lähikaupasta velaksi näkkileipää. Olisimme tarvinneet lastensuojelun apua ja toimeentulotukea.
Minuun isäni käytös jätti pysyvät arvet, vaikka en anna lapsuuden kokemusten määrittää itseäni. Edelleenkin vanha viinan haju aiheuttaa inhoreaktion kehossani, ja mieheni ihmettelee, miksi lähetän hänet vierashuoneeseen nukkumaan, kun hän tulee kotiin saunaillan jälkeen.
En siedä päihtyneen miehen isoa egoa enkä Old Spice -tuoksua.
Vasta nelikymppisenä tulin sinuiksi häpeän kanssa, vaikka edelleenkään en suureen ääneen huutele kokemuksistani. Häpeä on juurtunut syvälle minuun ja kykyni luottaa muihin ihmisiin on vaurioitunut.
Koen, että sisälläni oleva pieni lapsi on jäänyt vaille sitä hoivaa ja rakkautta, mitä olisin ansainnut. Osa menneisyyteni taakasta on siirtynyt myös lapsilleni, sillä perheessämme ei riidellä, jotta mittavia konflikteja ei pääsisi syntymään. Vaikka minut on aikuisena ehjäksi rakastettu, koen vaikeaksi luottaa muihin kuin itseeni.”