”Haluan aloittaa tämän tarinani ihan alusta.
Vuosia sitten ollessani lomamatkalla tapasin tuttavani kautta miehen, johon ihastuin lähes välittömästi. Saatatte varmaan sen tunteen kun joku ihminen lähestulkoon vie jalat alta ensi tapaamisella ja koskettaa jollakin ihmeellisellä tavalla sun sisintäsi. Loma oli onnistunut, tosin alkoholintäyteinen, kuten joillakin lomilla on tapana olla. Ja kun loma päättyy niin on palattava takaisin arkeen ja niin palasin takaisin kotiin. Muutaman kuukauden päästä lähdin lomalle taas, eikä ihastuksen tunne ollut hävinnyt mihinkään.
Mun ja ihastuksen välit olivat aina olleet ristiriitaiset, toisaalta nautittiin toistemme seurasta (ja alkoholista), mutta riideltiin myös usein.
Palasin taas kotiin. Mulle oli kehittynyt jonkinnäköinen pakkomielle ehkä tuosta uudesta miehestä vaikka hän ilmeisemmin oli varovaisempi etenemään asiassa sen enempää. Mun ainoaksi tavoitteekseni jäikin se, että saisin tuon miehen uskomaan meihin. Jätin unelmatyöpaikkani ja päätin muuttaa toiseen maahan, josta se mun alkoholintäytteinen elämänvaiheeni sitten alkoikin.
Hetken aikaa uudessa maassa ollessani sain vihdoin toiveeni toteen ja aloin seurustella miehen kanssa, jota lähes vuoden olin kaikin tavoin tavoitellutkin. Siitäkin huolimatta, että jo ennen suhteen alkua riitelimme jatkuvasti emmekä oikeastaan olleet tavanneet toisiamme selvin päin paria kertaa enempää, olin onnellisempi kuin ikinä. Vihdoin hän oli mun! Nopeasti muutettiin saman katon alle, juotiin ja tapeltiin vaikka joskus oli hyviäkin hetkiä.
Hyvin pian musta alkoi tulla epävarma. Pelkäsin niitä pieniä hetkiä selvin päin, koska pelkäsin olevani liian tylsä ihminen. Juomisesta tuli mulle normaali tila ja kadotin itseni siihen. Pelkäsin tulevani hylätyksi ja menettäväni kaiken, jonka vuoksi olin tähän pisteeseen päässyt. Aina ennen olin ollut se, joka kantoi parisuhteessa (ja elämässä muutenkin) vastuun. Nyt en osannut kantaa sitä nuoremman, tyhmemmän ihmisen roolia, jonka tunsin olevan leimattuna otsaani.
Pelkäsin tekeväni virheitä enkä esimerkiksi uskaltanut kokata (siis edes pursottaa kermavaahtoa mansikoiden päälle) tai siivota (tiskasin kun mies ei kotona), koska pelkäsin tekeväni kaiken väärin.
Koin olevani näyttämöllä, jossa mun pitäisi todistella sopivuuttani tähän parisuhteen rooliin.
Koin olevani vapautunut vain juodessani.
Lopulta tilanne eteni aika nopeastikin siihen, että kävimme toisiimme käsiksi. Mustelmat, haavat, itku, huuto, rikotut tavarat, raivokohtaukset yksinäisyys, yöt ulkona. Nämä alkoivat kaikki olla jo liian tuttua. Myös poliisit tulivat hyvinkin tutuiksi ja ambulanssillakin tuli matkustettua. Ja senkin reissun jälkeen pillillä olutta kun ei pystynyt juomaan lasista.
Selvät päivät olivat harvassa enkä enää ollut varma kuka oikeasti olen.
Sitten yhtäkkiä minulle annettiin viikko aikaa, viikko aikaa todistaa, että suhteessa on jotain järkeä. Se loi paineita, molemmille varmasti. Jatkoin juomista, me jatkettiin molemmat. Kai olin jo luovuttanut, vaikka erosta oltiin puhuttu, niin silti se tuntui yllätykseltä.
Eräänä aamuna mies ajoi mut lentokentälle enkä halunnut uskoa, että se sinne minut oikeesti jättäisi, oltiinhan me 1,5v oltu yhdessä ja hän oli minulle tärkein kaikesta huolimatta, ja ainut. Olin jättänyt kaiken taakseni ja nyt se pitäisi tehdä muka uudelleen. Vasta koneen laskeuduttua tajusin tilanteen, tai sen, että kaikki oli mennyt liian pitkälle.
Meidän molempien olisi pitänyt kattoa peiliin aiemmin, olisi pitänyt ottaa vastuuta. Ehkä me oltiin vaan väärässä paikassa tai sitten ei oikeasti edes ikinä opittu tuntemaan toisiamme. Ei voi tietää.
Mutta miten selvitä siitä että rakkain ihminen onkin poissa?
Pikkuhiljaa palasia kooten, monia tunteja itkien, päiviä sängyssä maaten sekä ammattilaiselle puhuen aloin viimein saada otetta elämästä. Vaikka ikävä ei hellittänyt aikoihin ja rakastin yhä, tein päätöksen, että ikinä enää en tee samoja virheitä enkä anna alkoholin vaikuttaa ihmissuhteisiini. Päätin olla parempi ihminen ja halusin näyttää sen kaikille. Päätin olla oma itseni.
Nyt olen tälle miehelle kiitollinen siitä aamusta kun hän vei minut kentälle ja lähetti takaisin kotiin. Tajusin, sen olevan aitoa välittämistä. Minä en olisi saanut aikaiseksi lähteä itse.
Nykyinen mieheni tietää tämän kaiken ja hän onkin ollut merkittävä tuki ja kuuntelija jo ennen meidän suhteemme alkua. Alkoholi ei enää koskaan tapahtuman jälkeen ole ollut ongelmana, mutta tapaus jätti arvet, joiden kanssa vieläkin yritän oppia elämään. Pelko hylätyksi tulemisesta ja yksin jäämisestä on vahvistunut tuon tapahtuman jälkeen. Tuntuu, että edelleen mulla on taisteluni käynnissä vaikka vuosia on kulunut.”
nimimerkki Matkustaja