Tänään 7.11. muistellaan ja kaivataan niitä ihmisiä, jotka ovat kuolleet huumeisiin tai muihin päihteisiin.
Huumeisiin kuolleiden muistopäivää tarvitaan siksi, että läheisten suru tulisi näkyväksi. Päivä on tarpeen myös siksi, että me muutkin pysähtyisimme ja kuuntelisimme. Myötäeläisimme.
Kuuntelisimme läheisten ikävää kirkon portailla vihmovassa tuulessa. Näkisimme kynttilöiden sinnikkään valon, joka palaa niiden ihmisten muistoksi, joiden elämän addiktiosairaus mursi aivan liian varhain.
Muistopäivää tarvitaan, että tekisimme parhaamme saavuttavan hoidon ja arvostavan kohtaamisen edistämiseksi sekä käyttäjien että läheisten kohdalla.
Loimilankana rakkaus
Olen tänä syksynä saanut olla ohjaamassa vertaisryhmää vanhemmille, jotka ovat menettäneet lapsensa päihdekuoleman kautta. Tämän voisi olettaa olevan äärimmäisen raskasta ja lohdutonta työtä. Kumma kyllä näin ei ole. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että syynä on rakkaus. Se pilkottaa vanhempien puheessa vahvana loimilankana ja lohtuna. Nämä nuoret olivat erityisiä ja rakastettuja loppuun saakka. Heidän elämänsä oli merkityksellinen, vaikka päättyikin liian varhain.
On koskettavaa saada osallistua muisteluhetkiin, jossa nämä nuoret piirtyvät esiin valokuvien, tarinoiden ja musiikin välityksellä. On paikka, jossa omaa nuorta saa muistella arvostavassa ilmapiirissä. Kukaan ei käytä leimaavia ja loukkaavia sanoja. Kukaan ei tuhahtele tai puhu tuhlatuista resursseista. Muistelun keskiössä ovat herkät ja lahjakkaat, taitavat, kekseliäät, hauskat lapset ja nuoret. Muistelemme sitä, mitä heidän todellinen olemuksensa oli päihdesairauden alla.
Olen aiemmin vähän epäillyt kaiken kestävää rakkautta – tiedättehän sen litanian: ”kaiken se kärsii, kaiken se kestää, ei etsi omaansa, ei katkeroidu jne.” Ryhmän ohjaamisen myötä olen vakuuttunut rakkauden olemassaolosta. Se on suurin ja kaiken se kestää.
