”Olimme eläneet yhdessä melkein 30 vuotta, kun ero lopulta tuli. Olimme opiskelukavereita ja oikeastaan toistemme ensirakkauksia. Kypsyimme aikuisiksi yhdessä, aika rankasti toisiamme hioen.
Alkoholi oli elämässämme jo nuoruusvuosina, iloisina opiskeluaikoina, mutta ongelmaksi se hiipui salakavalasti. Kun oma fyysinen terveyteni alkoi pettää puolisoni juomisen takia olin valmis tekemään raskaan päätöksen. Muutin pois yhteisestä ihanasta kodistamme lukioikäisen lapseni kanssa neljä vuotta sitten.
Ensimmäisiä kertoja muistan miettineeni eroa jo kymmenen vuotta aiemmin, kun öisin yksin itkin puolisoni rankkaa alkoholinkäyttöä ja siitä seuraavaa riitelyä ja murhetta kotona. En kuitenkaan silloin rohjennut taloudellisista syistä, olin itse työtön ja kotiäiti. Lisäksi ajattelin, että kestän kyllä sisulla kunnes lapset ovat hieman vanhempia. Laskeskelin aina mielessäni, että kestä vielä 5 vuotta, 6 vuotta…. Aika piteni kaiken aikaa. Kun lopulta sitten istuin oman vuokra-asuntoni parvekkeella pois muutettuani kohotin itselleni kuoharimaljan ja kiitin nuorta minää, joka oli silmät punaisiksi itkettyneenä kestänyt ja jaksanut.
Asumusero oli yksin minun päätökseni. Puolisoni oli niin lukossa siinä vaiheessa, ilmeisesti niin syvällä omissa murheissaan että otti vain passiivisesti vastaan sen, mitä tulossa oli. Varsinainen erohetki sujui rauhallisesti mutta minun mielessäni sitä oli edeltänyt pitkä pitkä prosessi. Meillä oli niin paljon hyvää ja ihanaa. Nautimme samanlaisista asioista, meillä oli sama huumori ja rakastimme omaa kotiamme, sen pihaa ja takkatulta.
Avioliiton viimeisinä 5-6 vuoden aikana tein mielestäni kaikkeni alkoholiongelman eteen. Soittelin, järjestin, tilasin aikoja, kävimme aloitteestani A-klinikalla ja parisuhdeterapiassa. Uskon, että käänsin jokaisen kiven. Olen sellainen luonteeltani, en hevin luovuta. Mutta sitten kamelin selkä katkesi. Ja silloin liittomme näyttäytyi minulle niin, ettei puolisoni enää rakastanut minua. Että minä ja terveyteni oli hänelle yhdentekevää. Tunsin itseni niin yksinäiseksi ja olin todella masentunut ja ahdistunut. Elämäniloni ja -voimani olivat aivan nollissa.
Sain vahvan paniikkikohtauksen ja muutamia ”jälkijäristyksiä” noin parin viikon aikana. Ambulanssimatka ja vahva tunne siitä, että sydämeni pettää ja kuolen pelästyttivät minut. Kun tämäkään ei havahduttanut puolisoani hänen juomisessaan olin valmis muuttamaan pois. Hakeuduin psykologin palveluihin, osaltaan jouduinkin koska olin saanut tuon psyykkisen kohtauksen. Kävin tiiviisti juttelemassa ja sain vahvistusta päätökselleni. Rukoilin myös kovasti asian edessä ja rukousvastaukseni olivat laidasta laitaan. Pohdin kovasti sitä, kuinka suuren synnin teen jos jätän mieheni. Lopulta uskaltauduin sanomalla itselleni ja perheelleni että muutan kokeeksi pois. Katsotaan miten käy, pidetään yhteyttä ja jos tilanne paranee palataan takaisin.
Näimmekin paljon alkuaikoina. Järjestin yhteisiä sunnuntairuokailuja koko perheelle. Vanhin lapsemme oli jo muuttanut pois kotoa, mutta näin vaivaa ja pidin tärkeänä että olemme edelleen perhe. Mieheni auttoi uuden kotini laittamisessa poraamalla hyllyjä seiniin ja asentamalla kattovalaisimia. Muutaman mukavan hetken vietimmekin yhdessä uudella parvekkeellani istuskellen ja elämä mietiskellen.
Mutta juominen jatkui ja lopulta väsyin tilanteeseen. Huomasin haluavani kokonaan irti menneestä ja alkoholisoituneesta puolisostani. Myös nuorin lapsemme reagoi vahvasti isän juomiseen. Olin puun ja kuoren välissä. Lopullinen eropäätös syntyi minussa noin puolen vuoden kuluttua. Olin siinä vaiheessa myös tavannut miehen, jolle alkoholi ei ollut pieninkään ongelma. Tunsin olevani rakastettu pitkästä aikaa ja sain myös häneltä vahvistusta siihen, että olen arvokas ja minulla on oma elämä ja tärkeä paikka siinä.
Elämä näytti hyvältä! Olin saanut solmittua suhteita kauan kadoksissa olleisiin ystäviini, moni heilläkin oli vuosien varrella eronnut. Samaan aikaan selvisi, että työsuhteeni jatkuikin ja tunsin ensimmäistä kertaa elämässä kuuluvani myös johonkin työyhteisöön. Olin ollut pitkään kotiäitinä ja tehnyt vain pätkätöitä. Pidin uudesta kerrostaloasunnostani ja näpertelin vanhoja huonekaluja maalaillen ja käsitöitä tehden.
Ensimmäisenä erokesänä nautiskelin uudessa sängyssäni lepäillen ja lueskellen. Ahmin avioeroa ja psyykkistä kasvua käsitteleviä kirjoja. Ja aina välillä nukahdin sänkyyni. Lapseni oli paljon poissa kesällä, joten minulla oli aikaa keskittyä itseeni. Huomasin myös olevani kiinnostava toisten miesten mielestä mikä vahvisti hurjasti nujerrettua itsetuntoani. Toisaalta olin taloudellisesti tosi tiukoilla, sillä maksoin kovaa vuokraa asunnostani, elätin toista lastani enkä saanut puolisolta minkäänlaista taloudellista tukea. Hyväksyin tilanteen, en halunnut riidellä ja sallin, että hän asui vanhassa asunnossamme pienellä vuokralla. Muutenkin lähdin yhteisestä kodistamme nöyrällä mielellä. Jätin kaiken välttämättömän, imurit-silitysraudat-kahvinkeittimet hänelle ja haalin itselleni uusia käytettyinä ja halpahalleista. Aloitin tosi vähällä varustuksella. Myös kaikki yhteiset valokuvamme jätin hänelle. En halunnut hankaloittaa hänen elämäänsä millään tavalla. Olin kovin pahoillani siitä, että minun oli pakko muuttaa pois.
Omasta asenteestani kertoo sekin, että eromme jälkeen kaikkina jouluina olen esittänyt asian niin, että lapsemme voivat hyvillä mielin mennä isänsä luo jouluksi. Ajattelin, että minä olen vahvempi kestämään jouluaaton vaikka yksin. Ensimmäisen joulun tosin vietimme kaikki yhdessä minun uudessa kodissani. Jollain tavalla halusin pitää kiinni vanhasta… vai oliko se vain huolta ja huolehtimista miehestäni… pelkoa siitä, ettei hän jaksa ja selviä.
Ensimmäisenä erokesänä toki itkin ja surinkin paljon. Mutta kun näytti, että olimme molemmat saaneet uudesta elämästä kiinni, myös hän oli löytänyt uuden ystävän koitin ja onnistuin jollain tavalla irrottautumaan vanhasta. Antaa menneen mennä menojaan.
Nyt mieheni on kuollut. Saimme pari kuukautta sitten suru-uutisen siitä, ettei hän enää jaksanut elää vaan oman käden kautta päätti elämänsä. Alkoholi oli vahvasti läsnä hänen viimeisinä elinpäivinään.
Suru on murskaava. Tuska polttaa sisintäni. Silmät turpoavat itkusta, itkusta…..Avioliittomme, puolisoni ihanat hyvät puolet tulevat mieleen kun järjestelen asioita, siivoan, pakkaan… Tunteitten joukossa on varmasti hitunen syyllisyyttäkin: teinkö oikein, toiminko itsekkäästi, olisinko voinut estää…. Vihan tunne on kateissa, näen hänet vain onnettomana ja surullisena, yksinäisenä ihmisenä. Teen uudelleen rikkinäiseen sydämeeni tilaa hänelle. Vuoraan pehmein untuvin hänelle erityisen ihanan ja pehmoisen paikan sielustani. Hän muuttaa sinne takaisin, hänellä on aina parhain paikka sydämessäni. Lasteni isä, ensirakkauteni.
Minulla on myös kova huoli lapsistani, opiskelijanuorista. On tuskallista ajatella, ettei heillä enää koskaan ole isää, jolle kertoa elämän tärkeistä asioista. Jonka kanssa käydä leffassa ja tehdä asioita. Koen, että nyt todellakin olen yksinhuoltaja. Enää ei rinnallani ole ketään, jolle voisin puhua jos lapsilla on taloudellisia huolia tai muita murheita. Koen taakan valtaisaksi. Onneksi lapseni ovat molemmat löytäneet terapiasuhteen ja toivon sydämestäni, rukoilen, että he saavat sydämen haavansa niin parannettua, ettei kummankaan heidän mieleen jää kytemään mahdollisuus itsemurhasta…..
Minulla ei ole ollut aiempia kokemuksia ihmissuhteissani näin vahvasta alkoholin käytöstä. Lapsuudenkodissani kyllä käytettiin alkoholia ja olen nähnyt vanhempani rankassa humalassa. Oma veljeni oli myös päihteiden väärinkäyttäjä, hän kuoli nuorena, tosin luonnollisen kuoleman – päihteet toki varmasti vaikuttivat sydämen kuntoon. Omaa veljeäni olen kyllä nuoruusvuosina hoivannut ja hoidellut hänen ryyppyvaiheissaan. Eli hoivaajan rooli on minulle kyllä tuttu! Kuitenkin huomaan, että kun mietiskelen suhdettani mieheen, miehiin tulevaisuudessa, on ehdoton edellytys että alkoholi ei saa olla ongelma! En enää toistamiseen laita itseäni samanlaiseen liemeen.
Itse ajattelen omasta kokemastani, että elämä ei todellakaan ole mustavalkoista. Kun avioeroa mietiskelin olin todella epävarma. En saanut selkeää vastausta kumpaankaan suuntaan, vaikka monelta taholta vastausta hain: psykologi, Raamattu, ystävät… Uskalsin kuitenkin tehdä päätöksen, joka varmasti itseni kannalta, ja lasteni kannalta oli tärkeä. Repäisin itseni irti alkoholista, en siinä vaiheessa vielä rakastamastani miehestä. Asia selkiytyi siinä vuosien varrella ja nyt hän ratkaisi tilanteen todella rajusti ja lopullisesti. Ei avioeroa tarvitsekaan tehdä niin, että ovet paukkuvat ja totaalisesti hävitään toisten elämästä. Omasta kokemuksestani tiedän, että tunteet voivat säilyä molemmilla. Eläminen yhdessä vain käy mahdottomaksi. Rakkaus ei väliltämme kuollut, sen nyt tiedän. Sellaista ”varmuutta” ei välttämättä tarvitse odottaa avioeropäätöstä tehdessään. On ajateltava sitä, mikä on mahdollista tai mahdotonta.
Minua on koko prosessin ajan auttanut suunnaton sinnikkyyteni, mahdoton sisu. Olen jo nuorena kokenut asioita, joihin en itse voinut vaikuttaa. Silloin päätin, että jos johonkin asiaan minulla on valta vaikuttaa, teen sen. Niin koen tehneeni avioliittomme aikana.
Muuton yhteisestä kodistamme pois tein yksin: portaita ylös laatikoita, pienimmät huonekalut, hiki päässä purin yhteistä elämäämme ja pikkuhiljaa kokosin uutta omaani. Olen myös ollut nöyrä: ymmärsin ja hyväksyin, että elintasoni laskee. Olen hyväksynyt hyvin vaatimattoman elämän, yksinäisyys myös kuuluu kuvaan nykyisin. Välillä itken asioita, joita elämässäni ei enää ole, mutta jotenkin nöyrästi hyväksyn että näin on käynyt. Toki ajattelen myös, että kohdalleni on sattunut lyhyessä ajassa todella paljon surua ja tuskaa. Itse ainakin ymmärrän arvostaa itseäni – ainakin useimmiten – vaikka muut eivät aina tilannettani ymmärräkään. En halua luovuttaa: vaikka välillä viettäsin viikonlopun tai jonkun lomaviikon vain kotona itkeskellen ja lannistuneena aina kuitenkin nousen ja alan uudelleen tsempata ja yrittää.”
Nimimerkki Merja