”Kaikki alkoi yli kaksikymmentä vuotta sitten poikieni tullessa murrosikään. He alkoivat heti käyttämään suuria määriä alkoholia. Se aiheutti minussa valtavaa ahdistusta, sillä olen itse alkoholistin tytär ja poikieni isä oli rappioalkoholisti. Nuoruusvuosinani käytin myös itse päihteitä. Olin irrottautunut päihdemaailmasta, eikä minulla ollut enää mitään halua palata takaisin sellaiseen elämään.
Poikieni murrosikä oli hankala. Alkoholin lisäksi mukaan tuli näpistelyä, ilkivaltaa, kouluongelmia ja putkareissuja. Kun olin viikonloppuisin töissä iltavuorossa, kotonamme järjestettiin bileitä, joissa kotiani sotkettiin ja rikottiin. Sitä en kestänyt ja riitelimme poikien kanssa paljon.
Väsyin ja käännyin lastensuojelun puoleen. Siitä alkoivat vuosia kestäneet sijoitukset perhe- ja koulukoteihin, tukihenkilöt ja loputtomat neuvottelut. Poikien aikuistuttua heillä oli joitakin rauhallisempia ja parempia ajanjaksoja. Silloin jaksoin uskoa, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Autoin heitä itsenäisen elämän alkuun. Annoin pojilleni henkistä, fyysistä ja taloudellista tukea.
”Kumpikaan pojistani ei saa mitään otetta elämästään.”
Vähitellen ymmärsin, että poikani käyttivät kovia aineita. Yritin puhua heille ja kertoa mihin kovien aineiden käyttö voi johtaa. Vuodet vierivät, eikä kumpikaan saanut mitään otetta elämästään. Vanhempi poika kävi ammattikoulun vielä kotona asuessaan, mutta työhistoria jäi muutamaan kuukauteen. Vuodesta toiseen hän sanoi, ettei mikään kiinnosta. Aluksi pidin hänen tilaansa vakavana masennuksena. Vähitellen minulle selvisi, että hän oli koko ajan käyttänyt suonensisäisiä huumeita.
Nuoremmalla pojallani oli laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja yritin saada häntä monen instanssin kautta terapiaan ja koulutukseen. Hän jätti aina kaiken kesken tai kieltäytyi toimenpiteistä kokonaan. Poikani alkoi elättämään itseään varastelulla ja on istunut vankilassa suorittamassa sakkotuomioita useat kerrat. Tein kaikkeni, jotta hän löytäisi sopivan elämänpolun itselleen. Mikään ei auttanut ja myös hänen päihderiippuvuutensa syveni. Lisäksi hänen elämäänsä on mahtunut useita häätöjä, tulipaloja ja sairaalareissuja. Olen ollut vuosia väsynyt, surullinen, hermostunut ja välillä täynnä syvää vihaa
”Jaettu kärsimys on helpompi kantaa.”
Nyt poikani ovat jo lähellä neljänkymmenen ikää. Molempien terveys on mennyt ja he ovat täysin syrjäytyneitä yhteiskunnasta. Olen ollut jatkuvasti huolissani ja ahdistunut. En osaa oikein itkeä, vaan suru ja tuska purkautuvat raivokohtauksina. Olen kokenut raskaita syyllisyyden tunteita, häpeää ja pettymystä siitä, että omat lapseni ovat tuhonneet elämänsä.
Olen käynyt vanhempainryhmissä, yksilökeskusteluissa psykiatrilla ja psykiatrisella hoitajalla sekä nuorisoasemalla. Viimeiset kymmenen vuotta olen käynyt päihteidenkäyttäjien läheisten vertaistukiryhmissä. Vertaistukea olen saanut sekä 12-askeleen ryhmistä, että mielenterveysjärjestön tarjoamasta vertaistuesta, joka on tarkoitettu sekä mielenterveys- että päihdeongelmaisten läheisille. Jaettu kärsimys on helpompi kantaa.
Opettelen elämään omaa elämääni. Nautin ystävistäni, luonnosta ja matkustelusta. Yritän hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Kaikesta huolimatta rakastan poikiani.”