”Poikani alkoi käyttää huumeita täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Huumeiden käytön aloitusta edelsi tapaturma, josta aiheutui paljon kipuja. Kipujen vuoksi poikani joutui käyttämään paljon särkylääkkeitä. Tapahtuman jälkeen poikani ajautui huumekoukkuun.
Huumeiden käyttöön koetimme puuttua vuosia. Vuosien väliin mahtui välillä parempiakin jaksoja. Lopulta käyttö kuitenkin laajeni pilven poltosta koviin aineisiin, kuten amfetamiiniin ja Subutexiin.
Kerran kuulin, että poikani on eräässä asunnossa ja kuoleman kielissä. Päätin, että menen asuntoon kuin asuntoon, välittämättä siitä, ketä asunnossa on. Hain poikani turvaan. Ajattelin, että eivät ne kenenkään äitiä ammu.
”Kerroin, kuinka rakas hän minulle on.”
Joulut ja muut juhlat ovat aiheuttaneet minulle lähinnä pelkkää tuskaa. Joskus olen ollut niin uuvuksissa, että olen jopa toivonut, kunpa poikani kuolisi, niin olisi vihdoin helpompaa. Kun poikani oli pitkään kateissa, suunnittelin jo hautajaiset valmiiksi, sillä olin niin varma, että tällä kertaa hän todella on kuollut. Niin monet kerrat olen häntä käynyt katsomassa sairaalassa: toisinaan hänet oli pahoinpidelty, toisinaan hän oli joutunut jonkinlaiseen tapaturmaan.
On ollut tuskallista nähdä oma lapsi hakattuna tai laihana, nälissään. Aina, kun oli mahdollisuus tavata, vein hänelle ruokaa ja kerroin, kuinka rakas hän minulle on.
Eräänä päivänä poikani tuli oveni taakse, selvinpäin ja sanoi, että hänen on päästävä aineista eroon. Nykyään hän käy päihdehoidossa ja hänellä on koti ja työpaikka. Olen ollut tuskasta vapaa muutaman kuukauden ja voin vain toivoa.”