”Tänään näin ostarilla rääsyihin pukeutuneen miehen, jolla oli selkeästi hätä: Mistä saisi ruokaa ja rahaa? Teki mieleni antaa hänelle kolikko, mutta olisiko se häntä lopulta auttanut? Ehkä pienen matkaa eteenpäin, että hän olisi saanut ostettua kaljapullon ja lenkkimakkaraa.
”Häpeä piilotettu vanhempien sisälle.”
Entä minä itse, mitä tunsin, kun näin hänet? Ahdistuin ja itkin. Ajattelin, siinä voisit olla sinä lapseni.
Olen piilottanut sinut kotiini, ettei alkoholiongelmasi näkyisi. Siistiähän sinun juomisesi on vielä, koska sillä on kulissit, ja häpeä on piilotettu vanhempien sisälle. Sinulla on lämmin huone ja ruokaa jääkaapissa. Sinulla on lämpöä, valoa ja vanhemmat, jotka vanhenevat. Vanhemmat, jotka kantavat huolta sinusta. Vanhemmat, jotka ovat huolehtineet sinusta koko ikänsä, jotta sinulla olisi asiat paremmin kuin meillä, jotka kasvoimme alkoholin ja väkivallan painamassa kodissa. Vanhemmat, jotka ovat tehneet paljon virheitä elämässään, ja oppineet virheistään.
Vanhemmat, jotka rakastavat sinua.
”Alkoholiongelmasi ei ole sinun, eikä meidän syymme.”
Itsekseni pohdin, millaisia ajatuksia tämä tilanne mahtaa herättää sinussa. Olet nyt melkein 30-vuotias. Me emme pysty enää auttamaan sinua alkoholiongelmasi kanssa. Se sinun on itse tehtävä.
Alkoholiongelmasi ei ole sinun, eikä meidän syymme. Se on riippuvuussairaus, jota voi hoitaa asiantuntijoiden avulla. Sairaudesta voi parantua.
Lopullisen valinnan elämäsi suunnasta joudut tekemään itse. Jos valitset alkoholin, se valitsee suunnan sinun puolestasi.
Tarinani alussa kuvattu esimerkki kuvastaa todellisuutta elämästä, josta puuttuu turvallisuus, lämpö ja tukijat. Mutta sekin on elämää, jota ei kenelläkään meistä ole oikeutta katsoa halveksuen. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia tai voimavaroja selviytyä tässä elämässä. Kaikilla ei ole tukijoukkoja, eikä kohtaloaan ole voinut valita.
Rakkaudella äiti”