”Tapasin parikymppisenä ravintolassa työskennellessäni hiukan ujon, mutta mukavan ja komean kolmekymppisen miehen. Olin jo hieman aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että mies piti terassilla istumisesta, muttei koskaan ollut selvästi päihtynyt tai käyttäytynyt häiritsevästi.
Suhteemme alkoi yhteisellä illanvietolla alkoholin merkeissä paikallisissa baareissa – tykkäsin itsekin käydä ulkona, kun viikonloput ja illat menivät yleensä töissä. Rakastuin tietysti päätä pahkaa, koska mies oli niin kiltti, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että alkoholi kuului hänen elämäänsä lähes päivittäin tissutteluna ja runsaana viikonloppujuomisena – välillä myös arkenakin. Ajattelin aluksi, että hän on ollut vain niin pitkään yksin, mutta rauhoittuu kyllä kunhan minä vain rakastan tarpeeksi ja teen kaikkeni olemalla hyvä tyttöystävä ja myöhemmin myös avopuoliso.
En ymmärtänyt, miksi hän petti luottamukseni kerta toisensa jälkeen. Juomisten välillä elimme normaalia arkea. Minä kävin töissä, hän välillä pätkätöissä. Mies ei koskaan käynyt vieraissa tai käyttäytynyt väkivaltaisesti, mutta juomistaan hän ei kyennyt hallitsemaan kuin korkeintaan kuukauden ajan olemalla täysin ilman. Sen jälkeen tilanne räjähti käsiin kahta kauheammin. Minä itkin ja huusin, tunsin itseni riittämättömäksi ja huonoksi, koska hän teki minulle niin ja koin, ettei hän ollut minuun tyytyväinen.
Masennuin ja minulle tuli itsetuhoista käyttäytymistä. Myös oma alkoholinkäyttöni lisääntyi, koska jossain vaiheessa meillä oli mukavaa yhdessä enää silloin, kun molemmat olivat kännissä luvan kanssa. Mutta kun join itse liikaa, muutuin aggressiiviseksi ja tyytymättömyys parisuhteeseemme purkautui raivokohtauksina, itkuna, hengenahdistuksena ja jossain vaiheessa alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttönä.
Kävin usein lääkärissä masennuksen, unettomuuden, erilaisten kipujen ja ahdistuksen vuoksi. Jonkin verran tuli myös sairaslomia. Koko kehoni oli hirvittävässä stressi- ja jännitystilassa, kun pelkäsin, milloin mieheni juominen taas alkaa. Aloin syödä masennus- ja unilääkkeittä, että kestäisin jotenkin.
Ero kävi mielessä usein ja sitä yritinkin tämän kahden ja puolen vuoden aikana lähemmäs 20 kertaa. Sama kaava toistui aina: miehelläni alkoi eroamisen jälkeen viikosta kuukauteen kestävä raju ryyppyputki. Koin itse olevani syyllinen hänen juomiseensa ja pelkäsin hänen mielenterveytensä ja elämänsä puolesta.
Kohta olimme taas yhdessä. Vaihdoimme asuntoja ja yritimme aina aloittaa elämää uudestaan. Kävin terapiassa selvittämässä mielenterveydenongelmiani, vaikka paha olonihan johtui nimenomaan mieheni juomisesta ja siitä, ettei minulla ollut voimaa riuhtaista itseäni irti.
Mieheni kävi yhden mielisairaalaosastojakson läpi suhteemme aikana, kun hän joi itsensä alkoholipsykoosiin. Siitä huolimatta hän ei halunnut raitistua ja kielsi olevansa alkoholisti. Eräänä aamuna sanoin, että olin lopultakin saanut tarpeekseni. Hän pakkasi tavaransa ja lähti. Olimme toki yhteydessä noin kuukauden ajan eron jälkeen, mutta joka kerta kun kuulin hänen sammaltavan puheensa puhelimessa muistin, miksi minun on parempi olla yksin.
Tämän seurauksena kuitenkin alkoholisoiduin itse. En pitänyt samanlaisia ryyppyputkia kuin hän, mutta lähdin joka viikonloppu yksin ravintoloihin etsimään seuraa päästäkseni yli ja voivani todistaa itselleni, että kelpaan. Tissuttelin myös arkena työstressiin ja kotiaskareita tehdessäni. Krapulat alkoivat olla niin pahoja henkisesti ja fyysisesti, että kroppani alkoi pistää vastaan. Tajusin sen, etten kyennyt enää kovinkaan usein käsittelemään negatiivisia tunteita ilman alkoholia.
Onneksi kuitenkin uskaltauduin AA-kerhon ovista sisään ja tajusin, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus. AA:ssa tunsin yhteenkuuluvuudentunnetta muiden kanssa ja tapasin paljon naisia, joilla oli samanlainen tarina kuin itselläni. Minun ei onneksi vain tarvinnut juoda 10 tai 15 vuotta tajutakseni tämä tosiasia – otin 12 askeleen ohjelman ja uudet ystävät elämääni 23-vuotiaana.
Tällä hetkellä olen työelämästä tauolla opiskelujen takia – mutta opiskelen kutsumusammattiini sosiaalialalle. Koen, että voin kääntää voimavarakseni ja vahvuudekseni oman selviytymistarinani ja toivon mukaan auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia tulevaisuudessa, kun olen itse tarpeeksi toipunut.”
Nimimerkki Ansku